Rippikoulu yhdistää sukupolvia
Minun vuodenkiertoni alkaa aina elokuusta. Koulut alkavat, oppikirjoja päällystetään kontaktimuovilla, opiskelijat lähtevät luennoille ja seurakuntien kasvatuksen toimintakausi alkaa. Ympäri maata rippikouluilmoittautumiset ovat käynnissä tai juuri päättyneet. Monet nuoret ovat uuden ja jännittävän edessä – pääsinkö kaverin kanssa samaan ryhmään, uskallanko olla viikon yötä poissa omasta sängystä, opinko ulkoläksyjä, entä jos en pidä ruuasta, tutustunko uusiin ihmisiin, saanko olla oma itseni?
Suomalainen rippikoulu on sukupolvia yhdistävä kokemus. Kotonani vitriinissä on perheemme rippikuvia eri vuosikymmeniltä. Samoja kysymyksiä on jännitetty kaksikymmentä ja varmasti jo sata vuotta sitten, vaikka rippikoulu muodoltaan on aikojen saatossa muovautunut. Hyvä niin, sillä pyrimme rakentamaan rippikouluista entistä enemmän sellaisia, joita ei tarvitsisi jännittää.
Rippikoulussa vallitsee pyhien yhteys. Kaikki ensi kesän rippikoululaiset liittyvät siihen sukupolvien ketjuun, jotka ovat ankarien opettajien johdolla opiskelleet Isä meidän -rukousta tai saaneet toteuttaa iloisia leirijumalanpalveluksia, joissa nauru ja laulu raikuvat. Sukupolvet ja nuoret ennen heitä eivät ole ainoastaan suorittaneet jotakin virstanpylvästä, vaan he ovat saaneet apostolisen siunauksen elämänmatkansa vahvistukseksi. Nuori saa rakentaa elämästään omannäköisensä matkan, itselleen juuri sopivan, ja ratkaista itse, mitä ajattelee kirkosta ja uskosta. Kuitenkin tuo sukupolvia yhdistävä siunaus kannattelee elämän kaikissa käänteissä.
Me emme nuoren puolesta voi ottaa yhtään askelta. Hän lähtee itse matkalleen, sen vaaroihin ja vastuuseen. Kuitenkin häntä saattavat myös sukupolvet vanhemmat, on läsnä niiden rakkaus ja rukous ja siunaus. (Virsi 236:2–3)
