Luonto tarvitsee hoivaa

”Missä ampia on?” kysyi huolestunut lapsi apila kädessään. Katselin ympärilleni ja tuumasin ylimalkaan, että taitavat olla nyt kaikki piilosilla. Samalla syvennyin miettimään itsekin, missä pölyttäjät ja pörisijät luuraavat. Pihan kukissa on takavuosina surissut paljon kimalaisia, mutta nyt ei ole näkyvissä yhtään, vaikka otollisia poutapäiviä on ollut useita. Hyönteisten määrän väheneminen on tutkimuksissa osoitettu, mutta myös silmin havaittavissa, vaikka hyttysten huitominen luo vähän tilastoharhaa. Luonnossa hieman huolettaa sen hyvinvointi.

Elämän rajallisuus tulee luonnossa lähelle. Lapsi hoivasi taannoin elämänsä ehtoopuolella ollutta suurta, lähes peukalonkokoista kimalaista, joka hyvästä hoidosta huolimatta poistui tästä ajasta apilameren ja mansikkamehun ympäröimänä, rakastettuna olentona. Sitä murehdittiin yhdessä. Luonto herättää myös hellyyden ja hoivan tunteita toisen lajisia kohtaan etenkin lapsissa, noissa puhdassydämisissä, joilla on sisäänrakennettu taito empatiaan ja rakastamiseen.

”Älä aja kauniita kukkia!” muistutti lapsi, kun yritin siistiä vuohenputken valtaamaa pihaa. Sammutin siimaleikkurin. Luonnossa virkoaa luontainen uteliaisuus ja mielenkiinto. Tuijottelin kauan kimalaisen pitkää kieltä ja pelastin pesuhuoneeseen eksyneen kultakuoriaisen, jonka kaunis metallinhohtoinen kuori kiilteli kuin erikoisvärein maalattu urheiluauto. Vilpitön kiinnostus, aito myötäeläminen, ennakkoluulottomuus sekä jakamisen ja huolehtimisen kyky – niitä olisi jokaisen aikuisen syytä opetella pieniltä lapsilta. Luonnossa on valtavasti nautittavaa ja ihasteltavaa, jos vain maltamme olla kahlitsematta sitä omien mieltymystemme ja tarpeidemme mukaisiin raameihin.

Tuuli Kotisalo
​​​​​​​Kirjoittaja on kasvatuksen pappi Haminan seurakunnassa.